Impenä linnoissa – Pohdintaa residensseistä

Vietän parhaillaan toista viikkoa residenssissä Utössä. Käyskentelen ympäri saarta ja kerään videomateriaalia uuteen animaatioon. Tyrskyistä ainakin on kertynyt kiitettävästi kuvaa, sumuisen tyyntä harmautta vielä toivon saapuvaksi. Välillä on puhuri kuitenkin hellittänyt sen verran, että olen tohtinut kierrellä lähisaaria kajakilla.

Utön residenssistä ja saaresta olen kirjoittanut aiemminkin ja olen sitä hoitavassa Kuvan residenssiyhdistyksessä yhä mukana. Residenssiasiat ovat muutenkin tulleet viime aikoina läheisiksi: Olen järjestänyt uutta residenssiä Örön saarelle. Se projekti lähti nyt joulukuussa käyntiin sitä varten perustetun yhdistyksen hallinnassa. Jatkoa tälle pilottivaiheelle suunnitellaan parhaillaan. Marraskuussa vietin pari viikkoa Örössä varustamassa residenssitaloa ja tutustumassa saareen lähemmin.

On hauska sattuma, että myös Örössä residenssin käyttöön tarjoutunut talo on nimeltään Impilinna, samoin kuin Utössä – taloa tosin Örössä vaihdettaneen puolivuotisen pilottivaiheen jälkeen. Tämä on liian herkullinen lähtökohta, jotta voisin välttyä vertailemasta näitä saaria keskenään ja sitä kautta pohtimasta myös residenssitoimintaa yleisellä tasolla.

Impilinna ja Impilinna

Molemmilla saarilla on runsaasti merkkejä niillä aiemmin eläneiden kapiaisten eli Homo Capianuksen elämästä. Tässä eräs lajityypillinen pesärakennelma, ne noudattavat hyvin uskollisesti samaa kaavaa ja materiaaleja.

Utössä on elänyt myös erityinen Homo Capianuksen alalaji, ns. kääpiökapiainen (Homo Capianus Utoensis): Kuvan pesän oviaukkojen korkeus on vajaan metrin luokkaa.

Pikkuväkeä on saarilla yhä. Metsähallitus on pitkään tuskaillut Ormskärin luolaston kanssa, se kun on hyvässä kunnossa mutta käyttöä vailla. Nyt oli kuitenkin vihdoin saatu aikaan sopimus sen vuokraamisesta Joulupukille välivarastoksi saariston lahjatoimituksia varten. Tontut pitävät kutsumattomat vieraat loitolla.

Venäläisen rakennuskannan lisäksi myös uudemmissa armeijan rakennuksissa on yhtäläisyyksiä. Utön Svenskbaracken ja Örön Mekka ovat molemmat Ruotsin sodan jälkeen lahjoittamia "pakettitaloja". Utössä näitä on jäljellä vielä toinenkin, tyhjillään Kattrumpanin sotilasalueella.

Äkkiseltään, paperilla katsottuna Örössä ja Utössä on paljon samaa; molemmat ovat entisiä rannikkolinnakkeita kasarmialueineen avomeren laidalla. Siihen yhtäläisyydet kuitenkin jo loppuvat. Utö on näistä varsinainen ulkoluoto; yksinäinen, liki puuton saariryhmä, jonka näkee majakan juurelta yhdellä silmäyksellä. Örö puolestaan on paljon suurempi saari, jonka mittasuhteet hahmottuvat vasta useamman päivän oleilulla.

Saaristossa on paljon saaria, joita voi kiertelemättä sanoa kauniiksi. Örö ei kokonaisuutena kuulu näihin: Se on pikemminkin jonkinlainen Frankensteinö, rykelmä yhteen heitettyjä palasia, outo yhdistelmä äärimmäisen harvinaisia biotooppeja ja ihmisen totaalisesti muokkaamaa maisemaa. Toinen puoli saaresta on avomerta vasten olevaa kalliota ja sorasärkkää, toinen puoli sisäsaariston suojaisia rantalehtoja. Väliin mahtuu hiekkarantoja, kaislikkoisia poukamia, loputonta käkkäräistä kangasmetsää ja aavaa kanervikkoa. Siinä piilee myös saaren viehätys. Itselleni ei tule mieleen toista saarta, jossa voisi yhdellä kävelyllä nähdä edustavan otoksen käytännössä kaikista saariston luontotyypeistä.

En ehkä Utöäkään kutsuisi varsinaisesti kauniiksi – se on vähän liian särmikäs, karu, utilitaristinen, runneltu – pitäisikö sanoa fallinen? Toisaalta Utöllä on morsiaminaan samaan saariryhmään kuuluvat Ormskär ja Gommaskär; näistä etenkin jälkimmäisen lukisin pehmeästi kumpuilevine kallioineen ja sokkeloisine vuonoineen saariston ehdottomasti kauniimpien paikkojen joukkoon.

Lounastauko linnoitetulla luodolla.

Gommaskärin sokkeloissa.

Majakka tunkee väkisin kuviin.

Rujoutta löytyy myös Utöstä.

Molemmat saaret ovat nykyisin tukevasti gentrifikaation piirissä. Ilman katukylttejähän voisi eksyä.

Örön linnoitteet ovat surullinen esimerkki kyltittämisvimmasta. Jokainen yli puolen metrin kaivanto on huolellisesti aidattu ja varustettu räikeillä varoituksilla. Maisemallisista arvoista ei paljoa ole piitattu, sillä turvallisuus ennen kaikkea. Näihin aitoihin kompastuminen tosin on juoksuhautaan putoamista todennäköisempää. Eiköhän tämä villitys pian ala Utössäkin. 

Toisaalta Utössä kylä pitää huolen siitä, ettei kaikkia kylttejä oteta ihan tosissaan.

Suurin ero saarten välillä ei kuitenkaan synny luonnosta, vaan kulttuurista. Utössä saarta hallitsee kylä niin maisemallisesti kuin henkisestikin; Utö on edelleen elävä kyläyhteisö ja pitkän historian tuottama yhteisöllisyys keskeinen osa saarta. Örössä ei sellaista kylää tai yhteisöä ole – se mitä oli, lähti armeijan mukana jättäen jälkeensä vain tyhjät kasarmit. Toki Öröönkin on jossain vaiheessa kaavailtu tulevan vakituisia asukkaita, mutta millainen paikallisidentiteetti tai yhteisö sinne mahdollisesti rakentuukin, ei se koskaan tule olemaan samalla lailla saarta kokonaisuudessaan määrittävä tekijä kuin Utössä, vaan vain uusi palanen saaren tilkkutäkissä.

Miten tämä saarten erilainen luonne voisi näkyä residenssitoiminnassa? Ainakin Utössä toiminta on väistämättä henkilökohtaisempaa; siellä residenssi ja sen asukkaat ovat selkeästi kylän vieraina. Vai onko jonkinlaista hurskastelua puhua yhteisöllisyydestä residenssitoiminnan yhteydessä? Miten residenssivieras eroaa hotellivieraasta? Vaikka residenssijaksot ovat Utössä lyhyitä, on siellä ajatuksena tarjota mahdollisuuksia käydä saarella useaan kertaan vuosien varrella. Jonkinlainen paikkaan sitoutuminen on läsnä jo tässä. Toki residenssin asukkaat usein viettävät elämää Impilinnassa melko omissa oloissaan, mutta talo on kuitenkin osa kylää ja vuosien myötä on monelle muodostunut jatkumoita, siteitä ja yhteyksiä saarelle.

Utön residenssi on suunnattu Kuvataideakatemian opiskelijoille ja alumneille. Vieressä on myös toinen residenssinomainen paikka, Kojuvret, josta ryhmä arkkitehteja, taiteilijoita ja kulttuurityöntekijöitä vuokraa asuntoa yhteiskäyttöön. Näin kylän keskellä tällainen rajattu käyttäjäkunta vaikuttaa hyvältä ratkaisulta; on helpompaa säilyttää tuttuus ja ymmärrys siitä, kuka kukin on.

Örö puolestaan on ensisijaisesti valtion hallinnoima luontokohde, jossa kaikki ovat vieraina. Siellä tapahtuvaa toimintaa tuntuukin luontevammalta ajatella järjestö- ja organisaatiotasolla. Tämä onkin ollut tärkeä lähtökohta residenssin nykyisen ja tulevan toiminnan suunnittelussa; että siinä voisivat kohdata paitsi eri alojen tekijät residenssivieraina ollessaan, myös erilaiset järjestöt toiminnan taustalla. Örön kohdalla yhteisöllisyys ja yhteistyö tarkoittaakin jotain muuta, joka pitää vartavasten rakentaa ja synnyttää. Toivoakseni se kasvaa vuosien myötä eläväksi verkostoksi, tuottaen monimuotoista ja monenkeskistä toimintaa niin paikallisesta kuin kansainvälisestä perspektiivistä.

Nyt tämä alkaa kuulostaa enemmän rahoitushakemukselta kuin blogikirjoitukselta, joten todettakoon että pirun vaikeaahan se on, saada ruuhkavuosissa pyöriviä ihmisiä ja samoissa ongelmissa painivia järjestöjä mitenkään aktiivisemmin mukaan tällaiseen vapaaehtoistoimintaan. Mutta sanotaan, että sitkeä työ kantaa hedelmää.

6" kasarmialueen rakennukset saaren eteläkärjessä odottavat vielä tulevaa käyttöä.

12" kasarmialueella suurta kasarmia ollaan hyvää vauhtia muuttamassa hotelliksi.

Örö ei aina ole ollut tyhjä saari, vaan myös linnakkeen muodostama kylä lapsineen ja kouluineen. Tällä historialla on myös traagisempi puolensa.

Armeija ei kuitenkaan ole tyystin hylännyt saarta. Laiturissa olevat rättikasat ovat naamioituja aluksia. Satuin saarelle yhtä aikaa parisataamiehisen sotaharjoituksen kanssa. Harjoitus kuulemma päättyi kaikkien kuolemaan jonkun ampuessa ohjuksia saarelle. Hyvä, että realismiakin harrastetaan näissä skenaarioissa.

Saaren maanalaiset tilat sen sijaan ovat suurimmaksi osaksi tyhjillään ja vailla käyttöä.

...Joskus jopa miltei unohdettuja. Tässä mennään virallisesti sisään katselemaan luolastossa piilevää vanhaa generaattoria.

Myös biologeilla on otteensa Öröstä. Öisin nämä hyönteishoukuttimet sädehtivät aavemaista vihreää valoa ympäri saarta.

Jatketaan vielä korkealentoisesti. Mikä residenssitoiminnan mieli ja tarkoitus yleensäkin on? Taiteilijan tai tutkijan kannalta kyse on eräs harvoista eduista, joita ammatti voi tarjota; mahdollisuudesta saada aikaa ja joissain tapauksissa rahoitustakin keskittyä intensiivisesti omaan työskentelyyn ja solmia uusia kontakteja. Mistään helposta luksuksestahan ei ole kyse: Örön residenssiinkin haki nyt marraskuussa 120 hakijaa. Suurin osa näistä oli todella hyviä ja päteviä hakijoita, mutta meillähän ei ollut tarjota kuin kuuden kuukauden residenssiajat. Parin päivän pikkutunteihin venyneellä sumplimisella pystyimme lopulta ottamaan vastaan yhdeksän hakijaa.

Nämä suhteet varmasti vastaavat mitä tahansa keskimääräistä hakutilannetta, oli kyse rahoituksesta tai näyttelyajoista. Tällaisessa kansainvälisessä haussa korostuvat sen synnyttämät kaksijakoiset tunteet: Toisaalta on hienoa havaita, miten paljon on olemassa kiinnostavaa työtä tekeviä ihmisiä – ja samalla karmeaa, kuinka paljon turhaa työtä nämä joutuvat tekemään erilaisten hakemusten perässä.

Turhuus on toki suhteellista. Ajatellaanpa vaikka erään entisen työtoverini uutta työpaikkaa, useamman kymmenen ihmisen pelifirmaa, jossa koodattiin peliä pari vuotta, kunnes omistaja päätti laittaa lafkan kiinni ennen kuin mitään oli edes julkaistu. Se varmasti tuntui turhalta. En tosin tiedä, olisiko maailma ollut yhtään vähemmän vailla turhuutta, vaikka joku peli olisi julkaistukin. Joka tapauksessa koodarit saivat sentään turhasta työstään palkkaa. Taiteilija tai tutkijahan harvemmin saa muuta kuin ...kokemusta?

Mutta takaisin residenssitoimintaan. Ei ole olemassa mitään yhtä oikeaa tapaa järjestää toimiva residenssi. Jotkin residenssit perivät asukkaalta korkeitakin vuokria; toiset taas tarjoavat asumisen lisäksi myös stipendin työ- ja elinkustannuksiin. Suurissa kaupungeissa sijaitsevat residenssit painostavat kontaktiverkostoihin, kuraattoritapaamisiin ja näyttelyihin. Toiset taas ovat retriittejä erämaassa – yksinäisiä mökkejä tai monialaisia toimintakeskuksia. Joissakin taiteilija on velvollinen pitämään näyttelyn tai luovuttamaan teoksen residenssiä järjestävälle organisaatiolle, toisaalla ei tällaisia velvollisuuksia ole.

Niin Örössä kuin täällä Utössäkin on haettu paikkaan parhaiten sopivaa kompromissia näiden lukemattomien vaihtoehtojen välille. Itse esimerkiksi olen aina karsastanut ajatusta, että residenssissä tulisi tehdä jokin projekti tai teos valmiiksi saakka. Sinänsähän on hieno ajatus, että tätä kautta tarjoutuu esimerkiksi näyttelymahdollisuuksia, mutta siinä on myös riskinsä: Kannustaako se liikaa CV:n koristeluun puolivillaisilla kyhäyksillä tai liukuhihnatyöskentelyyn uuden etsimisen sijaan? Varmaa ainakin on, ettei se sovi tai johda parhaaseen lopputulokseen kaikilla.

Toinen asia mitä olen Örön suunnittelussa korostanut, on residenssin maksuttomuus. Örön residenssi tulee toki muokkautumaan toiminnan kehittyessä, eikä ehdottomien periaatteiden yhdistäminen monimuotoiseen toimintaan tietenkään toimi. Esimerkiksi jonkin kuratoidun, teemallisen näyttelykokonaisuuden kohdalla on perusteltua edellyttää teosten valmistamista; samoin joku omana kokonaisuutenaan pyörivä työpajaprojekti saattaa hyvinkin olla osallistujille maksullinen. Varsinaisen residenssitoiminnan maksuttomuus on silti tarkoitus säilyttää myös tulevaisuudessa. Suomessahan artisti maksaa yleensä kaiken, mutta kaiken kurjistamisen keskelläkin tätä vastaan täytyy kamppailla.

Suomea on joskus kutsuttu varsinaiseksi residenssien luvatuksi maaksi. Jos Ahvenanmaa lasketaan mukaan, on täällä saaristossa viisi residenssiä. Ne ovat kuitenkin kaikki keskenään hyvin erilaisia toimintamuodoiltaan ja kohderyhmiltään. Suosiosta voisi päätellä, että paljon enemmänkin niitä voisi olla. Ja miksi ei? Suomi on myös hiipuvien maakuntien ja tyhjillään seisovien talojen maa. Residenssin pyörittäminen ei vaadi valtavia resursseja ja viime kädessä se on toimintaa, joka aina tuottaa paljon enemmän, paljon yllättävämpää ja odottamattomampaa kuin kuluttaa. (Kyllä, olen kirjoitellut rahoitushakemuksia.)

Iltakävely saarissa tuulettaa residenssiasukkaan pääkoppaa.