Hatusta ja lokikirjasta: Rantahiekoilla

Heinäkuussa oli edessä suuri lomamatka. Olimme päättäneet viettää kuukauden päivät merellä saaristossa edestakaisin risteillen. Pienten lasten kanssa reissatessa jokainen kesä tuppaa olemaan kovin erilainen ja eipä Gjusaniakaan oltu vielä tässä suhteessa kunnolla sisäänajettu. Edellisen kesän hieman epäonniselta reissulta oli kohokohtana jäänyt mieleemme Fårön hiekkarannalla vietetty levontäyteinen hellepäivä; tätä mukaillen päätimmekin mahdollisuuksien mukaan seurailla saariston hiekkamuodostumia ja muita lapsiystävällisiä kohteita.

Vierassatamissa yöpyminen yhdistettynä aikaisiin aamuherätyksiin ja kakkavaipparumbaan ei edelleenkään houkutellut, joten tämäkin risteily kulki pääasiassa satamien ja väylien ulkopuolella. Päivämatkojen pituus oli toki rajoittava tekijä; yli neljän tunnin matkat olivat omiaan synnyttämään sen verran kovaa kitinää pilssin puolelta, että koitimme näitä pitkiä päiviä minimoida ja sen sijaan viettää peräkkäisiä päiviä mukavissa saarissa, milloin sellaisia sattuisi löytymään.

Kuukauden loma mahdollisimman suureen omavaraisuuteen pyrkien edellytti myös niin sanotusti kattavaa varustelua. Lastauksen seurauksena veneen vesilinja oli jo silminnähden alempana ja lokerikot tupaten täynnä. Kannettuani muutaman sata kiloa tavaraa parinsadan metrin päästä autolta rantaan ymmärsin jo huomattavasti paremmin vastarannan juippia, joka aikanaan rakensi leveän asfalttibulevardin suoraan laiturilleen. Epäilen tosin, että sen kautta ei satunnaista L'Escalen reissua kummempiin retkiin varustauduta.

Liikkeelle lähdettiin Rymättylän saariston kautta. Vapaita rantoja saa sillä seudulla jonkin aikaa etsiä ja hiekkarantatoiveista jouduttiin tinkimään. Läheisessä Iso-Kuusisessa moinen olisi ollut, mutta ranta oli turhan kansoitettu teltoilla ja veneillä.

Ahvensaaressa pitkästä aikaa.

Lapset on hyvä totuttaa elämään post-apokalyptisessa ympäristössä.

Avolouhoksen kirkas vesi ihastuttaa, mutta läpinäkyvässä syvyydessä on jotain meikäläisiin sameisiin vesiin tottuneelle pelottavaa.

Kummallinen hökötys kaivosaltaan pohjassa. Liekö kyseessä joku nuorisolautta vaiko erikoinen juhannussalko?

Kalkkipitoinen maa ruokkii reheviä ja hämyisiä lehtoja.

Matka jatkui mutkitellen lännemmäs. Vietimme yön Kälön suunnalla ja seuraavana päivänä jatkunut reipas tuuli heitti meidän nopeasti Österskäriin, missä kävimme istumassa iltaa vanhalla kalastajatilalla. Lähisaariston monet poukamat ovat minulle tuttuja, mutta pääsaaressa olen lähinnä käynyt poimimassa lisämiehistöä laiturilta. Saariston pienet kalastajakylät ovat kuitenkin käymisen arvoisia. Hämmästyttävää on tosin se, miten edelleenkin joka kylästä tuntuu löytyvän autiotalo tai pari - näin myös Österskärissä keskellä satamaa. Riitaisa sukuhan näissä yleensä on taustalla, eivätkä saaristolaiset tässä suhteessa muodosta poikkeusta.

Österskärissä kalastaja on valinnut talolleen paikan esteettisistä, ei vain käytännöllisistä syistä. Minkä tuulensuojassa menettää, sen näköala korvaa.

Österskärin jälkeen olikin jo edessä Ahvenanmaan raja ja Kökarin saaristo. Ruokatauon ohessa tutkimme pari pientä saarta eteläisellä Kihdin selällä. Tuuli alkoi muuttua liiankin lempeäksi, joten loppumatka taittui moottorilla.

Päivämatkojen arkea paatin pohjalla. Satojen kilojen tavaramäärän raahaamisessa on se hyvä puoli, että ainakin lapset voivat olla kuin kotonaan.

Lähteäkseen käyntiin nämä purjehduspäivät tuppasivat vaatimaan reilumman kokoisen kupin café au lait'ia. Toisille riitti puuro.

Pidemmillä etapeilla oli lapsissa pitelemistä ja se vastuu tuppasi jakautumaan hieman epätasaisesti. Gjusan kun on vielä osastoitu tällaisiin normatiivisiin tiloihin.

Kökarin puolella vihdoin tutussa satamassa. Kylkikiinnitystä tuli tällä matkalla käytettyä kohtuullisen paljon. Köysifendareilla tosin oli yllättävä taipumus nirhata kylkilaudoitusta tiukkaan paikkaan joutuessaan. Tähän olisi hyvä löytää jokin helpotus.

Kökarin saaristolle tunnusomainen repaleisuus ja kumpuilevuus tuottaa myös runsaasti kluuveja ja sisäjärviä, joita on nautinto kierrellä.

Saaren kiertelyn sijaan Il Capitano joutui kylläkin toimimaan kiipeilytelineenä.

Lopulta koittivat päivät hiekkarannoilla!

Veneiden armadaa. Suoraan maihin ei aina pääse.

Yllättävän kätevä varuste oli pikapystytettävä teltta, josta sai rannalle suojan päiväunia varten. Ja jos joku ihmettelee näissä kuvissa esiintyvää kastelukannua, oli sekin tarpeellinen ja kätevä varuste, nimittäin jälkikasvun pyllyjen pesuun.

Maissaolo tuottaa levottomuutta.

Toisinaan hiekkarannan syvyys riittää myös suoraan rantautumiseen. Mutta kiinnityksessä voi joutua soveltamaan luovuutta, jos puita tai kiviä ei ole näköpiirissä.

Östra Långskärissä kävi tuuri ukkosrintaman kanssa; se riehui koko päivän horisontissa, mutta kulki lopulta ohitse.

Hiekkasärkkien muodostumia

Saaren suojan puolella kasvaa ruusuja liki talon korkuisiksi puiksi asti.

Kihtiä vastaan Östra Långskär tarjoaa tylyt karikot.

Eivätkö veneilyaiheiseen blogiin kuulu juuri tämmöiset ruokakuvat? Ja kuohuviini? Meriaiheiset tyynyt?

Tässä yritetään tosissaan siirtää veneilyintoa seuraavalle sukupolvelle. Upottaminen tai sen yrittäminenhän on veneilyssä hauskinta.

Juomavesi alkoi lähennellä loppuaan, vaikka sitä Österskärissä tankkasimmekin. Muutenkin vesi tuntui tällä matkalla kuluvan nopeammin kuin odotin; talven puhteisiin kuuluukin nyt tarkistaa, olisiko uuden vesitankin hitsauksissa joku pieni reikä, vai onko syynä ollut tihuttava letkuliitos. Joka tapauksessa nyt oli sopiva hetki jatkaa matkaa kohti manner-Ahvenanmaata.

Sottungan kaupan jälkeen päädyimme Foglön pohjoispuoliseen saaristoon, josta joskus löysin tukun mainioita poukamia. Ainoa miinus tässä muuten pittoreskissa ja pilaamattomassa saaristossa on läheinen laivaväylä, mikä aiheuttaa jännää vuorovesi-ilmiötä yllättävän kaukana saarten välissä. Kapeissa poukamissa kannattaa silloin varmistaa veneelle riittävä liikkumavara ja hyvä kiinnitys.

Makaaberimpi Foglön saaristoon liittyvä seikka puolestaan on, että seutua voisi nimittää eräänlaiseksi Ahvenanmaan kolmioksi. Ei niinkään kadonneiden laivojen, kuin matkustajien vuoksi. Huomattavan suuri osa Turun ja Tukholman välisen laivaliikenteen henkilöonnettomuuksista nimittäin sattuu juuri täällä Lemlandin kärjen ja Sottungan välillä. Laivabaarien aukioloajoilla ja laskuhumalan psykologialla lienee vaikutuksensa siihen, miksi juuri nämä vedet houkuttelevat ihmisiä hyppäämään hyiseen syliinsä. Toisinaan näitä onnettomia on saatu pelastettua, mutta usein meri pitää saaliinsa. Niinpä tuolla seudulla aamu-uinneille mennessäni en täysin ole kyennyt välttämään ajatusta, josko potkurivirrat olisivat yön aikana kuljettaneet syvyyksistä yllätyksiä.

Näistä ajatuksista huolimatta vietimme pari päivää tämän koukeroisen saariston suomassa tuulensuojassa. Navakka lounaistuuli ei houkutellut luovimaan. Lopulta sää osui kohdalleen ja jatkoimme matkaa länteen Lumparnin halki.

 

Suojassa poukamassa. Mutta mitä takilassa oikein roikkuu?

Pyykkipäivä, puhtain vaattein Maarianhaminaan!