Kökarin kermaa kuorimassa

Näin tammikuussa, kun veneilykausi on taas aluillaan ja pahimmat työkiireet hetkeksi ohi, on mukavaa  palauttaa mieleen edellisen kesän retkiä. Remontista ja perheenlisäyksestä johtuen vietimme kesän lähinnä maissa, mutta heinä-elokuun vaihteessa ehdin kuitenkin tehdä pienen pyrähdyksen ulkomeren laidalle. Vaatimukset reissulle eivät olleet sen kummempia kuin 1) nähdä parasta mitä saaristo voi tarjota sekä 2) tutkia samalla ennen kokemattomia seutuja. Aikaa oli ruhtinaallisesti kolmen yön verran ja kulkupelinä kajakkini.

Näillä spekseillä tiesin välittömästi oikean suunnan löytyvän jostain Kökarin liepeiltä. Kökarin saaristo on minulle ennestään tuttua monilta purjehduskesiltä ja sen monimuotoisuus ja koukeroinen runsaus on aina ollut yhtä vaikuttavaa. Silti monet eteläisimmät ulkosaaret olivat minulle vielä tyystin kartoittamatonta aluetta.

Niinpä vaapuin viisikymmenkiloisten kantamusten (grammanviilaus tuntuu turhalta, kun pelkkä reppuun pakattu kajakki kaikkine melontavarusteineen painaa jo 25 kiloa) kanssa bussiin ja kohti Pärnäisiä, mistä jatkoin m/s Eivorin kyydillä Utöseen. Jatkukoon tästä kuvakertomus (kalustona oli roudarinteipillä koossa pysyvä pokkari, joten kuvanlaatu saattaa heitellä).

Eivorin kannelta tuli välittömästi bongattua kiinnostava hylkyjen satama Korppoon puolella. Valitettavasti kyydistä ei tohtinut hypätä pois kesken kaiken...

Aspössä vietettiin veneilysesongin viimeisiä täysiä päiviä.

Utössä aloitin kajakin kasauksen. Eivorin kannella olin palellut, mutta tässä hommassa alkoi sää äkkiä tuntua liki trooppiselta. Ostettuani kaupasta pakolliset lisäsuklaat ja käytyäni kurkkaamassa Impilinnan residenssitalon nykytilaa olikin aika lähteä vesille.

Matkalla kohti Mörskäriä pysähdyin luodolla, jossa joskus aikaisemminkin olen levähtänyt. Muutaman vuoden vierähtäminen ei täällä näy missään.

Synkkä pilvirintama alkoi ikävästi tuottaa vastaista tuulta, jota edellisen päivän mainingit korostivat. Melontakuntonikaan tuskin oli kaksinen parin vuoden huilailun jälkeen. Onneksi Östra Mörskär kasvoi edessä hitaasti mutta varmasti.

Niinä parina kertana, jolloin olen poikennut Mörskärissä purjeveneellä, on mieli aina tehnyt kokeilla yöpymistä saaren rähjäisen tunnelmallisessa kalamajassa. Kipparin velvollisuudentunto (=huoli paatin kiinnityksestä) on sen kuitenkin estänyt. Nyt siihen olisi mainio tilaisuus.
Täällä voisi viipyä pidempäänkin.

Tuvan vanha piisi oli sen verran hurja ilmestys, että tyydyin trangian käryttämiseen sen sylissä.

Kolmas tavoitteeni retkellä oli lukea loppuun Henrik Berggrenin Olof Palme -elämänkerta.

Aamun valossa kiertelin vielä hieman saarta. Satamalahti on aikoinaan ollut mukavan suojaisa kohtu. Enää sinne ei tosin pääse juuri soutuvenettä isommalla paatilla.

Alavilla kallioilla on hienoja lammikoita, jotka etelämyrskyjen ansiosta lienevät lähinnä merivettä.

Ympäristöönsä sopeutuvaa arkkitehtuuria

Tavoitteenani oli päästä käymään Kökarsörenilla, mutta vastatuulen ja kasvavien maininkien vuoksi katsoin kuitenkin parhaaksi pysytellä pienten luotojen suojassa. Yllättäviä rauhan tyyssijoita niiltä löytyikin!

Sattumalta bongasin horisontissa jotain liian geometrista ollakseen luonnon muovaamaa. Pienen luodon takaa löytyikin suuren proomun hylky!

Merenkäynnistä johtuen ainoa keino päästä proomulle oli jättää kajakki luodon suojaan ja uida. Kuivapuku päällä uidessaan tuntee itsensä lähinnä eläväksi kumiveneeksi - ilman airoja. Onneksi matkaa ei ollut montaa metriä.

Proomu lienee samaa virolaista letkaa, joka aikoinaan karkasi hinauksesta. Niiden hylkyjä olen lähiseudulta bongannut kolme muutakin, joista ainoastaan Utön ja Jurmon välillä pystyssä jököttävä taitaa olla jäljellä. Lieneekö myös tuo reissun alussa kuvattu Korppoon rannassa lojuva proomu samaa perua?

Pienen ihmettelyn jälkeen oli aika hypätä takaisin vesille.

Mahdollisena yöpaikkana olin ajatellut Långskärin saariryhmää, jonka kalamajoista voisi saada suojaa.

Kaunis maja olikin. Kello oli vasta neljän tietämillä, mutta ei tästä enää tohtinut jatkaa muualle.
Vähän matkan päässä oli myös hieman uudempi kalamaja, sekin kulkureille avoinna. Päädyin kuitenkin vanhempaan.

Sisälle olisi majoittunut isompikin porukka.

...ainakin jos eivät levittelisi kamojaan tähän malliin.
Peiliovi maalattu kuin kartanossa: 40-luvun maalaus saaresta myrskyjen armoilla!

Yksin täällä, unohdetussa mökissä Jumalan selän takana - kunnes avasin vieraskirjan. Harmikseni en tätä seikkailua kuitenkaan Youtubesta löytänyt. Paikalla oli vieraskirjan mukaan tavannut käydä myös kuvataiteilija Satu Kiljunen taideopiskelijoiden kera, joten saarihan osoittautui oikeaksi luovan toiminnan keskukseksi!

Luovan keksinnön oli joku myös tehnyt käsitellessään tulitikkurasian steariinilla. Toimivat hienosti sytykkeinä - jos sattuu olemaan toinen tikkuaski mukana.


Seuraavana päivänä reitti taittui pohjoiseen. Matkalla tutkiskelin Fölskärin saariryhmää, jonka kalamajoista monet ovat säilyneet, valitettavasti tosin yksityiskäytöön lukittuina.

Tarjolla myös vähän modernimpaa ja sellaisena aidompaa saaristolaistunnelmaa... Sälekaihtimien takana voisi melkein kuvitella olevansa jossain kaupungin konttorissa, etenkin jos sopivalla myrskyllä aallokko kumisee rantakiviin liikenteen jylyn lailla.

Kovasti suunnittelin reittini tuuliennusteiden mukaan, mutta eikös vain vastatuuli osunut taas kohdalle. Hikisenä oli hyvä pulahtaa välillä uimaan ja metsäsaarten suojassa oli oikein poutainen tunnelma.

Vihdoin saavuin Kökarin sisäsaaristoon ja alkoi sopivan yöpaikan etsintä. Houkuttelevat lahdenkoukerot, pittoreski lehtipuusto, äkkijyrkät kallionnotkelmat ja taivaalta tumpsahtaneet irtolohkareet tekevät maisemasta hermoja kutkuttelevan.

Lopulta sopiva telttapaikka löytyi hieman katseilta suojassa - ei tosin ollut merkkiäkään katselijoista. Veneväyliin oli vielä mukavasti hajurakoa.

Itse sen sijaan sain katsella luonto-ohjelmaa suoraan teltan oviaukosta.

Horisontissa pilkotti sentään muistutus ihmisen läsnäolosta, vanha luotsitupa kalliolla.

Aamulla oli aika jatkaa läpi Kökarin kohti lauttarantaa.

Tyvenessä ja aurinkoisessa säässä, kiireettömästi pitkin kapeaa kanaalia meloessa näyttäytyi Karlbyn kylä kouluineen hyvinvoivana idyllinä. Täällä ei kukaan tuntisi käsitteitä kuten ulkoistus, liikelaitosten tuottovaatimukset tai tulosvastuualue. Mukava illuusio.

Ajattoman oloista menoa. Perämoottorin malli kuitenkin paljastaa, ettei kuva ole 70-luvulta. Kajakin pakkaamisen jälkeen olikin hyvin aikaa odotella yhteysalusta. Näinhän tässä tietenkin kävi, että parhaat ilmat alkoivat juuri kun oli aika palata kotiin.

Loppumatka mentiinkin yhtä matkaa Tammisaaren mopokerhon kanssa. Pientä filungin makua tuossa retromopoilussa tosin oli: Saattamassa oli pakettiauto, joka kuljetti pääosan matkatavaroista kuten myös varamopon.

Pitkän, mutta hyvällä mielellä vietetyn lautta-, bussi-, lossi- ja kanniskelumatkan jälkeen oli reissu ohi. Palme-kirjankin sain päätökseen jossain Halikon tienoilla.
melontaretket
28. tammikuuta, 2014
0